He kysyvät minua mukaan mutta en taaskaan jaksa mennä

Kuinka kauan he jaksavat pitää yhteyttä?

Kysellä?

Ehdottaa?

Kun niin monesti vastaukseni on ei

Kuinka kauan minä jaksan tätä surua?

Surua siitä, että en jaksa

Surua siitä, että pelkään heidän hylkäävän

Surua siitä, että jään ulkopuolelle

Olen iloinen, että he tekevät yhdessä

Minun pitäisi olla iloinen, että he kysyivät

Mutta tunnen surua

Vaikka pitäisi myös olla armollinen itselle

Kaikkea samaan aikaan

Kyyneleet karkaavat silmistäni

Kiitos, että olet turvallinen. Se on auttanut minua ilmaisemaan itseäni ennennäkemättömällä tavalla ja löytämään ulottuvuuksia, joita en tiennyt olevan olemassa.

Kiitos kannustuksesta ja vilpittömästä tuesta. Se auttaa minua yrittämään uudelleen ja uudelleen. Se auttaa minua tavoittelemaan asioita, joihin ei oma uskallukseni riitä.

Kiitos lojaaliudestasi. Se auttaa minua olemaan armollisempi itselleni, en pelkää epäonnistumista niin paljon enää, kun tiedän että sinä silti välität ja olet rinnallani.

Kiitos siitä, että annat minun rakastaa sinua. Se auttaa minua unelmoimaan, toivomaan. Se saa päiväni kirkastumaan, elämäni täydentymään. Se antaa minulle kipinän, joka saa hymyn huulilleni. Se helpottaa oloani, kun saan jakaa kanssasi sitä loputonta rakkautta, hellyyttä, tukea ja arvostusta, jota kannan sisälläni.

Kiitos, että olet.

Aamuyöstä kaupunki on hiljennyt vihdoin, joku yksittäinen kulkija mahdollisesti kompuroimassa vielä nukkumaan ennen uuden päivän alkua, joku aamuvuoroa tekevä jo hereillä lähdössä töihin.

Mutta linnut. Kaupunki on nyt heidän. Ja kaikki aarteet, joita kaupunki joutuu kannattelemaan ihmisten jälkeen.

McDonaldsin paperipussit, ranskalaiset, jotka eivät ole mahtuneet ihmisten suihin, hampurilaisten jäänteet, jotka jostain syystä ovat päätyneet kadulle. Pahviset kahvikupit, lasipullot, tölkit, muoviroskat. Voi että, kun herkkuja löytyy joka nurkalta.

Linnut rääkyvät, taistelevat yksittäisestä ruoanpalasesta, ikään kuin se olisi viimeinen koko maailmassa. Kai heilläkin pitää olla jotain, josta ärhennellä toisilleen kun majoitus, ruuat ja vesi ovat ilmaiseksi saatavilla.

Tiedätkö sen silmiä avaavan tunteen, kun lapsi aidosti ihmettelee ympäröivää maailmaa ja innostuu mitä pienimmistä arkisistakin asioista. Kuten bussin istuinten selkäpuolella olevista kahvoista, joista voi ottaa kiinni. Kuten katukiveyksen erilaisista viivoista ja tahroista, joista yhtäkkiä muodostuukin seikkailurata. 

Tiedätkö sen rauhan tunteen, kun talvisena iltana, tähtitaivaan alla, pääset kastautumaan avannossa eikä ympärillä kuulu muuta ääntä kuin hitaasti tasaantuva hengityksesi ja veden hiljainen liplatus. 

Entäpä se voittamaton tunne, joka saa henkesi salpautumaan, kun kiipeät korkeuksiin kohoavan vuoren päälle ja näet maisemat lintuperspektiivistä. Se tunne, että et melkeen voi uskoa silmiäsi. Ja samalla kuitenkin, sykkeen tasaantuessa rankan nousun jälkeen, ei voittamattomuuden tunne voisi olla todellisempi. 

Tai se tunne, joka leviää sisuksissasi, se tunne, johon on pakahtua, kun katselet rakastamaasi ihmistä, joka hymy kasvoilla kertoo sinulle päivän tapahtumia, kädet mukana elehtien. 

Nämä hetket, ne tuntuvat erityisiltä. Jopa saavuttamattomilta. Sellaisilta, joihin vain joillakin etuoikeutetuilla on mahdollisuus. Vaikka kuitenkin. Tunteisiin meillä kaikilla on mahdollisuus. Tunteisiin, jotka saavat sinut elämään. Ja kaiken hektisyyden ja ympäristön luoman valheellisen kiireyden keskellä emme anna niille mahdollisuutta. Ja siitä syystä löydän itseni pureskelemasta hampaitani lähes päivittäin. 

Kuka minä olen? Kysyn itseltäni.

Kuka on tämä persoona, joka ei naura, ei urheile, ei nauti auringonvalosta, ei jaksa olla perheen kanssa. Ei löydä energiaa nousta sängystä muuten kuin vessaan. Ruokaakin syö väkisin.

Kuka tämä on? Ja missä olen minä?

Ei kukaan kertonut, että koronavirus piilottaisi minut.

Olen etsinyt ja etsinyt. Ajan saatossa olen löytänyt palasen sieltä, toisen täältä. Joskus olen saanut hetkeksi takaisin jonkin osan itsestäni, kunnes virus palasi ja vei sen jälleen mukanaan.

Etsiessäni olen toisaalta löytänyt uusia palasia ja sovittanut niitä itseeni. Jotkin sopivat, jotkin eivät.

Yhä jatkan etsimistä. Enkä tiedä löydänkö kaikkia palasiani koskaan.

on talvi 

ja pakkasta

lumi narskuu kenkien alla

lähden kävelemään järven rantaa pitkin

järvi on jäässä ja lumen peitossa

sumua kertyy jäälle ja peittää näkyvyyden osittain

katselen kohti kaupunkia

valopisteet näkyvät pimeydestä ja valaisevat

näyttäen paikat, joissa tiet kulkevat ja joissa elämää on

kukkulan päällä kohoaa kirkko

tummanpuhuvana mutta ylväänä

metsäkin jää kirkon varjoon, antaen vaikutelman kirkon mahtavuudesta ja hallitsevuudesta

taivaanranta on pimeä, mutta pilvet erottuvat katulamppujen valossa

ohuet pilvenhattarat liikkuvat taivaan halki

pilvenhattaroiden välistä näkyy puolikuu ja tähdet kirkkaina

kauempana kuuluu raskaan liikenteen ääntä

kylmä viima tunkeutuu läpi untuvatakin

muuten on rauhallista

ei näy eikä kuulu muiden ihmisten ääniä

ei eläimiä

oma hengitykseni vain höyryää kylmään talvi-ilmaan

ja kun katson taivaalle

tähtiin

tunnen itseni hyvin pieneksi

pieneksi ja yksinäiseksi

kuitenkin

olen yksin vain oman pääni sisällä

joku jossakin muualla katsoo ehkä taivaalle juuri samalla hetkellä kuin minä 

ja me olemme yhtä

katsomme samaa taivasta

samoja tähtirykelmiä

ja ehkä mietimme samoja asioita

tai sitten emme

mutta saman taivaan alla me olemme

ensimmäiset kyyneleet jo valuvat pitkin poskiani

Tartun päiväkirjaani ja kyyneleet kostuttavat sivun hiljaa ropisten.

Koko illan kyyneleitä nieleskellen

on helpottavaa päästää ne ulos.

Vaikka samalla se tuntuu niin ikävältä

Sinun nähtesi täytyy olla vahva.

Näen miten itse kamppailet pysyäksesi vahvana, sortumatta. 

Minun kyyneleeni eivät auttaisi.

Siksi nielaisen ne, hymyilen ja räpyttelen kyyneleeni pois kun halaan sinua

piilossa

Päiväkirjalleni voin kertoa miten minä voin.

Miten minä jaksan. 

Haluaisin kertoa ne sinulle 

mutta näen ettei sille ole tilaa.

Halaan sinua lujemmin, lohdutan.

Kuka lohduttaa minua? Kuka hoivaa minua?

Tällä hetkellä ei kukaan. 

Olet rakas. 

Hiljaisuus. Ei vastausta

Tiedän, että rakastat minua 

mutta tässä hetkessä hiljaisuutesi on viimeinen pisara, joka saa padon sortumaan.

kuvittaen auringonlaskussa värjäytyneen taivaan. 

Merihevosia, karhuja, antiikin gladiaattoreita.

Kaupungin siluetti alapuolella

meri sen edessä antaen auringon ripotella

säteitään aaltojen harjalle.

Ne kimmeltävät

Kuinka kauan luontokin on ollut?

Aikojen alusta

Ja yhä edelleen, päivä toisensa jälkeen, se on

Hoivannut dinosaurukset, kantanut mukanaan ihmiset

Sallinut katastrofien tapahtua

Antanut ruuan ja elämän miljoonille ja miljoonille, parantanut ja hoitanut haavoittuvaa

Sulkenut sisäänsä ne, joiden on ollut aika palata maaksi

Ja minä, joka tänä päivänä tätä kaikkea ihmettelen

Saan kokea vain silmänräpäyksen tästä ihmeellisestä kaikkeudesta

                        - Maaria Leinonen, teoksessa Ei muuri vaan portti

"Jokainen ihminen niin etäällä, jokaisen reviiri niin suuri. Jokaisen ympärillä niin laaja, ei kenenkään maa. Että ennenkuin ehdit selvitä piikkilanka esteestä, tyhjästä aukeasta niiden välillä. Hitainkin sormi ehtii liipasimelle. Etkä siis uskalla yrittää. Kuinka selittää sinulle, todellisuuden hukanneelle, omalle ei kenenkään maallesi eksyneelle, että kaikki maat eivät vihollismaita, ja sotatilassa. Että jossain portti auki. Joku odottamassa käsi ojossa toivottaakseen sinut tervetulleeksi. Portti on ansa! käsi liipasimella, sanot. Vasta kun alat purkaa omaa piikkilankaasi, sormet verissä, voin ojentaa käteni haavojasi sitomaan."

                         - Maaria Leinonen, teoksessa Jos näkisit, rakastaisit

Kuuntelin kesällä kesätöitä tehdessä Maaria Leinosen runokirjat ja tänään ne muistuivat uudelleen mieleen. Etenkin nämä kaksi runoa tekivät vaikutuksen minuun ja olivat ajatuksia herättäviä. Jos runot siis kiinnostavat tai haluaisit alkaa tykkäämään runoista, suosittelen Maaria Leinosen kirjoja. Mielenkiintoisia näkökulmia, ajankohtaisia aiheita, ajatuksia herättäviä, kuitenkin helppoja kuunnella tai lukea. 

Enkö minä ole yhtä hyvä kuin muut?

Minäkin pääsin kouluun, eikö se ole hyvä?

En vain päässyt yliopistoon.

Minäkin olen ihana. Enkö olekin?

En vain postannut itsestäni kuvaa.

Minäkin olen hyvä tyyppi, eikö niin?

En vain aina osaa olla rohkea sosiaalisissa tilanteissa.

Kyllä minäkin olen rakkauden ja kaipauksen arvoinen. Enkö olekin?

En vain osaa pyytää sitä.

Kyllä minäkin ansaitsen tulla huomatuksi. Eikö niin?

En vain tiedä mitä siihen vaaditaan.

Kyllä minäkin!! Eikö niin...?

......