Rintaa puristaa

He kysyvät minua mukaan mutta en taaskaan jaksa mennä

Kuinka kauan he jaksavat pitää yhteyttä?

Kysellä?

Ehdottaa?

Kun niin monesti vastaukseni on ei

Kuinka kauan minä jaksan tätä surua?

Surua siitä, että en jaksa

Surua siitä, että pelkään heidän hylkäävän

Surua siitä, että jään ulkopuolelle

Olen iloinen, että he tekevät yhdessä

Minun pitäisi olla iloinen, että he kysyivät

Mutta tunnen surua

Vaikka pitäisi myös olla armollinen itselle

Kaikkea samaan aikaan

Kyyneleet karkaavat silmistäni

Kiitos rakkaani. Kiitos siitä, että rakastat minua ehdoitta. Sillä olet auttanut minua paranemaan, eheyttämään haurasta ja säröilevää itseäni.

Kiitos, että olet turvallinen. Se on auttanut minua ilmaisemaan itseäni ennennäkemättömällä tavalla ja löytämään ulottuvuuksia, joita en tiennyt olevan olemassa.

Kiitos kannustuksesta ja vilpittömästä tuesta. Se auttaa minua yrittämään uudelleen ja uudelleen. Se auttaa minua tavoittelemaan asioita, joihin ei oma uskallukseni riitä.

Kiitos lojaaliudestasi. Se auttaa minua olemaan armollisempi itselleni, en pelkää epäonnistumista niin paljon enää, kun tiedän että sinä silti välität ja olet rinnallani.

Kiitos siitä, että annat minun rakastaa sinua. Se auttaa minua unelmoimaan, toivomaan. Se saa päiväni kirkastumaan, elämäni täydentymään. Se antaa minulle kipinän, joka saa hymyn huulilleni. Se helpottaa oloani, kun saan jakaa kanssasi sitä loputonta rakkautta, hellyyttä, tukea ja arvostusta, jota kannan sisälläni.

Kiitos, että olet.

Sanotaan, että aikainen lintu madon nappaa. Olisiko osuvampi kuitenkin, että aikainen lintu ranskiksen nappaa? Mietin vaan.

Aamuyöstä kaupunki on hiljennyt vihdoin, joku yksittäinen kulkija mahdollisesti kompuroimassa vielä nukkumaan ennen uuden päivän alkua, joku aamuvuoroa tekevä jo hereillä lähdössä töihin.

Mutta linnut. Kaupunki on nyt heidän. Ja kaikki aarteet, joita kaupunki joutuu kannattelemaan ihmisten jälkeen.

McDonaldsin paperipussit, ranskalaiset, jotka eivät ole mahtuneet ihmisten suihin, hampurilaisten jäänteet, jotka jostain syystä ovat päätyneet kadulle. Pahviset kahvikupit, lasipullot, tölkit, muoviroskat. Voi että, kun herkkuja löytyy joka nurkalta.

Linnut rääkyvät, taistelevat yksittäisestä ruoanpalasesta, ikään kuin se olisi viimeinen koko maailmassa. Kai heilläkin pitää olla jotain, josta ärhennellä toisilleen kun majoitus, ruuat ja vesi ovat ilmaiseksi saatavilla.

Tiedätkö sen tunteen, kun hymy väkisinkin leviää kasvoillesi, kun näet kahden vanhuksen seisahtuvan käsikynkässä kadulla näyteikkunan eteen ja ohikulkiessasi kuulet toisen sanovan: "oho... wau!". 

Tiedätkö sen silmiä avaavan tunteen, kun lapsi aidosti ihmettelee ympäröivää maailmaa ja innostuu mitä pienimmistä arkisistakin asioista. Kuten bussin istuinten selkäpuolella olevista kahvoista, joista voi ottaa kiinni. Kuten katukiveyksen erilaisista viivoista ja tahroista, joista yhtäkkiä muodostuukin seikkailurata. 

Tiedätkö sen rauhan tunteen, kun talvisena iltana, tähtitaivaan alla, pääset kastautumaan avannossa eikä ympärillä kuulu muuta ääntä kuin hitaasti tasaantuva hengityksesi ja veden hiljainen liplatus. 

Entäpä se voittamaton tunne, joka saa henkesi salpautumaan, kun kiipeät korkeuksiin kohoavan vuoren päälle ja näet maisemat lintuperspektiivistä. Se tunne, että et melkeen voi uskoa silmiäsi. Ja samalla kuitenkin, sykkeen tasaantuessa rankan nousun jälkeen, ei voittamattomuuden tunne voisi olla todellisempi. 

Tai se tunne, joka leviää sisuksissasi, se tunne, johon on pakahtua, kun katselet rakastamaasi ihmistä, joka hymy kasvoilla kertoo sinulle päivän tapahtumia, kädet mukana elehtien. 

Nämä hetket, ne tuntuvat erityisiltä. Jopa saavuttamattomilta. Sellaisilta, joihin vain joillakin etuoikeutetuilla on mahdollisuus. Vaikka kuitenkin. Tunteisiin meillä kaikilla on mahdollisuus. Tunteisiin, jotka saavat sinut elämään. Ja kaiken hektisyyden ja ympäristön luoman valheellisen kiireyden keskellä emme anna niille mahdollisuutta. Ja siitä syystä löydän itseni pureskelemasta hampaitani lähes päivittäin. 

Vuoden alku toi mukanaan taas enemmän oireita ja hankalamman arjen. Longcovidin kanssa reilut kaksi vuotta jo kulkenut ja tämä tammikuu toi mieleeni runon, jonka kirjoitin vajaa vuosi sitten niistä fiiliksistä, joiden kanssa on täytynyt todella taistella. 

Kuka minä olen? Kysyn itseltäni.

Kuka on tämä persoona, joka ei naura, ei urheile, ei nauti auringonvalosta, ei jaksa olla perheen kanssa. Ei löydä energiaa nousta sängystä muuten kuin vessaan. Ruokaakin syö väkisin.

Kuka tämä on? Ja missä olen minä?

Ei kukaan kertonut, että koronavirus piilottaisi minut.

Olen etsinyt ja etsinyt. Ajan saatossa olen löytänyt palasen sieltä, toisen täältä. Joskus olen saanut hetkeksi takaisin jonkin osan itsestäni, kunnes virus palasi ja vei sen jälleen mukanaan.

Etsiessäni olen toisaalta löytänyt uusia palasia ja sovittanut niitä itseeni. Jotkin sopivat, jotkin eivät.

Yhä jatkan etsimistä. Enkä tiedä löydänkö kaikkia palasiani koskaan.