Tiedätkö sen tunteen, kun hymy väkisinkin leviää kasvoillesi, kun näet kahden vanhuksen seisahtuvan käsikynkässä kadulla näyteikkunan eteen ja ohikulkiessasi kuulet toisen sanovan: "oho... wau!". 

Tiedätkö sen silmiä avaavan tunteen, kun lapsi aidosti ihmettelee ympäröivää maailmaa ja innostuu mitä pienimmistä arkisistakin asioista. Kuten bussin istuinten selkäpuolella olevista kahvoista, joista voi ottaa kiinni. Kuten katukiveyksen erilaisista viivoista ja tahroista, joista yhtäkkiä muodostuukin seikkailurata. 

Tiedätkö sen rauhan tunteen, kun talvisena iltana, tähtitaivaan alla, pääset kastautumaan avannossa eikä ympärillä kuulu muuta ääntä kuin hitaasti tasaantuva hengityksesi ja veden hiljainen liplatus. 

Entäpä se voittamaton tunne, joka saa henkesi salpautumaan, kun kiipeät korkeuksiin kohoavan vuoren päälle ja näet maisemat lintuperspektiivistä. Se tunne, että et melkeen voi uskoa silmiäsi. Ja samalla kuitenkin, sykkeen tasaantuessa rankan nousun jälkeen, ei voittamattomuuden tunne voisi olla todellisempi. 

Tai se tunne, joka leviää sisuksissasi, se tunne, johon on pakahtua, kun katselet rakastamaasi ihmistä, joka hymy kasvoilla kertoo sinulle päivän tapahtumia, kädet mukana elehtien. 

 

Nämä hetket, ne tuntuvat erityisiltä. Jopa saavuttamattomilta. Sellaisilta, joihin vain joillakin etuoikeutetuilla on mahdollisuus. Vaikka kuitenkin. Tunteisiin meillä kaikilla on mahdollisuus. Tunteisiin, jotka saavat sinut elämään. Ja kaiken hektisyyden ja ympäristön luoman valheellisen kiireyden keskellä emme anna niille mahdollisuutta. Ja siitä syystä löydän itseni pureskelemasta hampaitani lähes päivittäin. 

Vuoden alku toi mukanaan taas enemmän oireita ja hankalamman arjen. Longcovidin kanssa reilut kaksi vuotta jo kulkenut ja tämä tammikuu toi mieleeni runon, jonka kirjoitin vajaa vuosi sitten niistä fiiliksistä, joiden kanssa on täytynyt todella taistella. 

---

Kuka minä olen? Kysyn itseltäni.

Kuka on tämä persoona, joka ei naura, ei urheile, ei nauti auringonvalosta, ei jaksa olla perheen kanssa. Ei löydä energiaa nousta sängystä muuten kuin vessaan. Ruokaakin syö väkisin.

Kuka tämä on? Ja missä olen minä?

Ei kukaan kertonut, että koronavirus piilottaisi minut.

Olen etsinyt ja etsinyt. Ajan saatossa olen löytänyt palasen sieltä, toisen täältä. Joskus olen saanut hetkeksi takaisin jonkin osan itsestäni, kunnes virus palasi ja vei sen jälleen mukanaan.

Etsiessäni olen toisaalta löytänyt uusia palasia ja sovittanut niitä itseeni. Jotkin sopivat, jotkin eivät.

Yhä jatkan etsimistä. Enkä tiedä löydänkö kaikkia palasiani koskaan.

seison järven rannalla

on talvi 

ja pakkasta

lumi narskuu kenkien alla

lähden kävelemään järven rantaa pitkin

järvi on jäässä ja lumen peitossa

sumua kertyy jäälle ja peittää näkyvyyden osittain

 

katselen kohti kaupunkia

valopisteet näkyvät pimeydestä ja valaisevat

näyttäen paikat, joissa tiet kulkevat ja joissa elämää on

kukkulan päällä kohoaa kirkko

tummanpuhuvana mutta ylväänä

metsäkin jää kirkon varjoon, antaen vaikutelman kirkon mahtavuudesta ja hallitsevuudesta

 

taivaanranta on pimeä, mutta pilvet erottuvat katulamppujen valossa

ohuet pilvenhattarat liikkuvat taivaan halki

pilvenhattaroiden välistä näkyy puolikuu ja tähdet kirkkaina

 

kauempana kuuluu raskaan liikenteen ääntä

kylmä viima tunkeutuu läpi untuvatakin

muuten on rauhallista

 

ei näy eikä kuulu muiden ihmisten ääniä

ei eläimiä

oma hengitykseni vain höyryää kylmään talvi-ilmaan

ja kun katson taivaalle

tähtiin

tunnen itseni hyvin pieneksi

pieneksi ja yksinäiseksi

 

kuitenkin

olen yksin vain oman pääni sisällä

joku jossakin muualla katsoo ehkä taivaalle juuri samalla hetkellä kuin minä 

ja me olemme yhtä

katsomme samaa taivasta

samoja tähtirykelmiä

ja ehkä mietimme samoja asioita

tai sitten emme

mutta saman taivaan alla me olemme

Ennen kuin ovi on edes sulkeutunut

ensimmäiset kyyneleet jo valuvat pitkin poskiani

Tartun päiväkirjaani ja kyyneleet kostuttavat sivun hiljaa ropisten.

 

Koko illan kyyneleitä nieleskellen

on helpottavaa päästää ne ulos.

Vaikka samalla se tuntuu niin ikävältä

 

Sinun nähtesi täytyy olla vahva.

Näen miten itse kamppailet pysyäksesi vahvana, sortumatta. 

Minun kyyneleeni eivät auttaisi.

Siksi nielaisen ne, hymyilen ja räpyttelen kyyneleeni pois kun halaan sinua

piilossa

 

Päiväkirjalleni voin kertoa miten minä voin.

Miten minä jaksan. 

Haluaisin kertoa ne sinulle 

mutta näen ettei sille ole tilaa.

Halaan sinua lujemmin, lohdutan.

 

Kuka lohduttaa minua? Kuka hoivaa minua?

Tällä hetkellä ei kukaan. 

Olet rakas. 

Hiljaisuus. Ei vastausta

Tiedän, että rakastat minua 

mutta tässä hetkessä hiljaisuutesi on viimeinen pisara, joka saa padon sortumaan.

Pilvet muuttavat muotoaan

kuvittaen auringonlaskussa värjäytyneen taivaan. 

Merihevosia, karhuja, antiikin gladiaattoreita.

Kaupungin siluetti alapuolella

meri sen edessä antaen auringon ripotella

säteitään aaltojen harjalle.

Ne kimmeltävät

Kuinka kauan luontokin on ollut?

Aikojen alusta

Ja yhä edelleen, päivä toisensa jälkeen, se on

Hoivannut dinosaurukset, kantanut mukanaan ihmiset

Sallinut katastrofien tapahtua

Antanut ruuan ja elämän miljoonille ja miljoonille, parantanut ja hoitanut haavoittuvaa

Sulkenut sisäänsä ne, joiden on ollut aika palata maaksi

Ja minä, joka tänä päivänä tätä kaikkea ihmettelen

Saan kokea vain silmänräpäyksen tästä ihmeellisestä kaikkeudesta