Tiedätkö sen tunteen, kun hymy väkisinkin leviää kasvoillesi, kun näet kahden vanhuksen seisahtuvan käsikynkässä kadulla näyteikkunan eteen ja ohikulkiessasi kuulet toisen sanovan: "oho... wau!". 

Tiedätkö sen silmiä avaavan tunteen, kun lapsi aidosti ihmettelee ympäröivää maailmaa ja innostuu mitä pienimmistä arkisistakin asioista. Kuten bussin istuinten selkäpuolella olevista kahvoista, joista voi ottaa kiinni. Kuten katukiveyksen erilaisista viivoista ja tahroista, joista yhtäkkiä muodostuukin seikkailurata. 

Tiedätkö sen rauhan tunteen, kun talvisena iltana, tähtitaivaan alla, pääset kastautumaan avannossa eikä ympärillä kuulu muuta ääntä kuin hitaasti tasaantuva hengityksesi ja veden hiljainen liplatus. 

Entäpä se voittamaton tunne, joka saa henkesi salpautumaan, kun kiipeät korkeuksiin kohoavan vuoren päälle ja näet maisemat lintuperspektiivistä. Se tunne, että et melkeen voi uskoa silmiäsi. Ja samalla kuitenkin, sykkeen tasaantuessa rankan nousun jälkeen, ei voittamattomuuden tunne voisi olla todellisempi. 

Tai se tunne, joka leviää sisuksissasi, se tunne, johon on pakahtua, kun katselet rakastamaasi ihmistä, joka hymy kasvoilla kertoo sinulle päivän tapahtumia, kädet mukana elehtien. 

Nämä hetket, ne tuntuvat erityisiltä. Jopa saavuttamattomilta. Sellaisilta, joihin vain joillakin etuoikeutetuilla on mahdollisuus. Vaikka kuitenkin. Tunteisiin meillä kaikilla on mahdollisuus. Tunteisiin, jotka saavat sinut elämään. Ja kaiken hektisyyden ja ympäristön luoman valheellisen kiireyden keskellä emme anna niille mahdollisuutta. Ja siitä syystä löydän itseni pureskelemasta hampaitani lähes päivittäin.